Tänään tuli täyteen 6 vuotta (tarkistin sormuksesta. Kyseinen kapistus on todennäköisesti naisen keksintö, jotta miehellä on muistilappu mukana A. sille että on naimisissa ja B. milloin on hääpäivä) täyteen rakkaan vaimoni kanssa naimisissa oloa. Ja heti kun tuon virkkeen on kirjoittanut niin se kuulostaa tarkemmin siltä kuin olisin pitämässä tukkimiehen kirjanpitoa. No mutta vaimoani rakastan yli kaiken ja olen kiitollinen että hän jaksaa minun sekoilujani seurata ja kuunnella.
Toisaalta voisin kuvailla vaimoani myös sanalla ”rajoittaja”. Ei pahalla tavalla vaan hyvällä tavalla. Esimerkiksi autoissa on kierroksenrajoitin eli jos kierrokset meinaa mennä liian korkealle niin tulee rajoittajalta isku ylämummoon että ”ALAS”. Hieman samaan tyyliin myös meillä. Mutta siis hyvällä tavalla. Näinkin omituisen pääkopan sisämaailman omaavalle kaverille rajoittaja on yhtä tarpeellinen kuin etumaski autolautassa tai näkökyky autoilijalla.
Käytän tähän kohtaan yhden lempikoomikkoni/trubaduurin Jaakko Tepon heittoa: "Meillä on vaemon kanssa hirveen hyvät välit. Tällähhii hetkellä piälle 300 kilometriä."
Tässä aamukahvipöydässä tuli vaan mieleen sellainen pieni omituinen asia ajalta ennen kuin vaimoni tapasin. Olin elänyt hieman myrskyisen ja vaikean parisuhteen aikaisemmin ja kesällä ennen kuin vaimoni kohtasin oli edelleen suhteellisen rikki silloin tällöin. Tuli itkettyä paljon ja mietittyä erittäinkin synkkiä asioita pääkopan sisällä yksin siellä silloisessa opiskelijasolussa.
Sitten eräänä yönä näin unen. Kävelen kohti kesäisen järven rantaa, jossa rantakivellä istuu selkä minuun päin nainen punaisen valkoisessa kukkamekossa ja istun hänen viereensä itkien. Tämä nainen otti minua kädestä kiinni ja sanoi ”Ville, kaikki menee ihan hyvin” ja lähti taluttamaan minua yli pitkän puusillan kohti saarta missä on tanssilava kesäisine tansseineen.
Heräsin unesta ennen kuin pääsin edes puoleen väliin siltaa. Se tunne sisälläni herätessäni oli jotain käsittämätöntä. Olin erittäin onnellinen. Olin itse asiassa pakahtua onnesta.
Tuohon aamuun lopetin haikailut, itsesäälit ja itkut. Tuosta aamusta alle puolivuotta ja kohtasin vaimoni ja elämä lähtikin sitten kulkemaan omasta mielestäni hyvään suuntaan.
En ole ns. himouskovainen mutta enkeleihin voisin uskoa ja varsinkin suojelusenkeleihin. Minun suojelusenkelillä on punavalkoinen kukkamekko. Ja jos se edelleen meikäläisen matkassa on pysynyt niin herra siunaa miten omituisen huumorintajun ja pitkän pinnan omaava sellainen. Se että miksi mulle on annettu naispuolinen suojelusenkeli..........ei voi käsittää. Ja jos myös vaimon suojelusenkeli on nainen niin...........hetkinen mihinkäs mä jäinkään.....noh siis.....jaa........joo......
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti