Silloin tällöin alan selailemaan vanhoja kuvia elämäni varrelta todetakseni, että muisti on ainakin itselleni tietynlainen rasite. Katson kuvaa ja muistan kuvan ottamiseen liittyneen tilanteen lähes kokonaan.....ja koen myös ne tunteet niiden kuvien ottamistilanteissa. Hyvää ja huonoa samaan aikaan. Huonoa siinä mielessä että kuvien katselun kautta saa referenssiä siitä miten nopeasti oma elämä juoksee eteenpäin. Ja tajuan myös sen että minusta on tullut.....ikävä todeta, aikuinen tai jotain sen tapaista.
Huoh...selailin yhtenä päivänä näitä omia tekstejäni ja totean myös sen, että elän nähtävästi tällä hetkellä jotain "synkkää" kautta. Missä on ne tekstit joissa paskaa lentää päähän yks kaks yllättäen naamaan tai menee ihan perseelleen kaikki? Pah ja pöh......lapset nukkumassa...taidan lähteä kellariin nakkelemaan dartsitikkoja tauluun...jos sieltä tulisi kiva kimmoke joka lentää polveen....saisi taas jotain avauduttavaa....
lauantai 22. syyskuuta 2012
maanantai 3. syyskuuta 2012
Fisteli leikkausta ja huonoja hermoja
Jep jep, tuli sekin koettua mille tuntuu kun oma pieni poika on leikkauksessa ja itse viettää ns. normi työpäivää. Voitanee vetää hyvin nopealla yhteenvedolla se että miten tehokas työpäivä oli......täydellisen tehoton.
Olen ollut elämäni aikana parissakin leikkauksessa, joista täällä jopa yhden kuvaus. Koskaan en ole tuntenut niin täydellistä pelkoa kuin tänään olen tuntenut. Kyllä ja tähän kohtaan voidaan heti tietenkin sanoa että "ammattilaisethan ne leikkaa", totta tämäkin mutta jos selaa yhtään viimeisten vuosien lehtiä ja leikkaus juttuja niin aina on olemassa riski siitä että kaikki menee päin persettä. Ja tämän päivän olen ajatellut vain sitä pientä osaa joka voi mennä perseelleen. Ja joka minut tuntee niin tietää että se skenaarioiden määrä tässä nupissa oli aika massiivinen. Käsien tärinää, paniikinomaista tunnetta koko päivä. Ja tietenkin työkaveritkin tämän huomasivat. No minä olen siinä mielessä helppo ihminen että jos asiat menee suht hyvin niin olen nauravaisimpia ihmisiä mutta kun menee aidosti huonosti niin olen hiljainen suomalainen mies.
Poikani syntyessään myös meinasi ottaa samantien sen lähdön isommille metsästysmaille eli syntyi napanuora kehon ympärillä ja muistan edelleen lastenlääkärin kehotuksen "No niin ja sitten isä ottaa ja huutelee poikansa elävien kirjoihin kunnolla". Ja minäpä poika huusin.......siinä kohtaa ei ollut noinkin typerään lauseeseen vaihtoehtoja. Ja sitten joku ihmettelee miksi pelkään pojan tuollaista pientä operaatiota......kokeilkaapa sitä että lapsen ekoilla henkäisyillä käydään taistelua siitä että onko se elävien kirjoissa vai eikö ole ja sitten jutellaan aiheesta "pelkään lapsen leikkausta". Itseasiassa pelkään joka ikinen päivä sitä että lapsille tapahtuu jotain....typerää, totta...rajoittavaa, totta....mutta elän sen ajatuksen kanssa jatkuvasti että lapsille tapahtuu jotain enkä voi auttaa. Typerää mutta omalle elämälleni asetin yhden ehdon aikoinaan ja se oli oma lapsi. Nyt kun niitä on kolme niin pelkään tietenkin että jotain heille tapahtuu. Tietäen että jotain aina tapahtuu.
"Elämä on kuolemista" mutta ei ihan vielä.
Olen ollut elämäni aikana parissakin leikkauksessa, joista täällä jopa yhden kuvaus. Koskaan en ole tuntenut niin täydellistä pelkoa kuin tänään olen tuntenut. Kyllä ja tähän kohtaan voidaan heti tietenkin sanoa että "ammattilaisethan ne leikkaa", totta tämäkin mutta jos selaa yhtään viimeisten vuosien lehtiä ja leikkaus juttuja niin aina on olemassa riski siitä että kaikki menee päin persettä. Ja tämän päivän olen ajatellut vain sitä pientä osaa joka voi mennä perseelleen. Ja joka minut tuntee niin tietää että se skenaarioiden määrä tässä nupissa oli aika massiivinen. Käsien tärinää, paniikinomaista tunnetta koko päivä. Ja tietenkin työkaveritkin tämän huomasivat. No minä olen siinä mielessä helppo ihminen että jos asiat menee suht hyvin niin olen nauravaisimpia ihmisiä mutta kun menee aidosti huonosti niin olen hiljainen suomalainen mies.
Poikani syntyessään myös meinasi ottaa samantien sen lähdön isommille metsästysmaille eli syntyi napanuora kehon ympärillä ja muistan edelleen lastenlääkärin kehotuksen "No niin ja sitten isä ottaa ja huutelee poikansa elävien kirjoihin kunnolla". Ja minäpä poika huusin.......siinä kohtaa ei ollut noinkin typerään lauseeseen vaihtoehtoja. Ja sitten joku ihmettelee miksi pelkään pojan tuollaista pientä operaatiota......kokeilkaapa sitä että lapsen ekoilla henkäisyillä käydään taistelua siitä että onko se elävien kirjoissa vai eikö ole ja sitten jutellaan aiheesta "pelkään lapsen leikkausta". Itseasiassa pelkään joka ikinen päivä sitä että lapsille tapahtuu jotain....typerää, totta...rajoittavaa, totta....mutta elän sen ajatuksen kanssa jatkuvasti että lapsille tapahtuu jotain enkä voi auttaa. Typerää mutta omalle elämälleni asetin yhden ehdon aikoinaan ja se oli oma lapsi. Nyt kun niitä on kolme niin pelkään tietenkin että jotain heille tapahtuu. Tietäen että jotain aina tapahtuu.
"Elämä on kuolemista" mutta ei ihan vielä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)