Tyttären kanssa juteltiin siitä miten hän ensi viikolla menee esikouluun. Kerroin hänelle että vastahan pesin hänen ensimmäistä kakkaansa sairaalassa ja nyt hän menee jo esikouluun. Tytär totesi vaan, että "Isi, minulla on pitkä tie vielä edessä ja niin on sinullakin eli meillä yhdessä."
Siittä kohtaa sitten padot paukahtikin auki ja hetken päästä itkettiin tytön kanssa molemmat. Kumpikaan ei oikein osannut sanoa että miksi itketään mutta itkettiin kuitenkin. Kyyneleet puhdistaa ja vie mukanaan aina niitä pienien kitinöiden ja komentamisien muistoja joista aika pitkälle lapsiperheessä arki koostuu.
Tyttäreni, vanhin sellainen. Miten paljon sinua rakastankaan ja miten harvoin muistan sinulle sen kertoa. Kun on nuo kaksi nuorempaa, jotka osaavat viedä sen tilan myös mitä sinä minulta tarvitsisit. Ja miten harvoin muistan, että sinä olit se, joka teki minusta isän.
Lapset. Miten paljon te ihmisen maailmaa muutattekaan ja tuotte valoa tähän arkeen joka hetkittäin on niin tasaisen harmaata kuin vain voi olla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti