Pimeän pelko. Sepä olikin ainoita asioita ihan helvetin isojen hämähäkkien lisäksi jota itse pienenä poikana pelkäsin. Montakohan kertaa makasin sängyssä pikku-ukkelina tuijottaen pelosta täristen sitä helvetin potan vieressä pistorasiassa hehkuvaa Tiikeri (Nalle Puhista) yövaloa, joka hohti oranssina valona pilkkopimeässä.
Onneksi en silloin ollut likinäköinen sillä se olisi muistuttanut lähinnä jotain demonin silmää siinä tapauksessa.....hieno keksintö kertakaikkiaan.
Jaa että mitä pelkäsin pimeässä? No lukekaa nyt perkele näitä tekstejä niin ehkä voi päästä käsiksi siihen että tässä telkänpöntössä joka on näiden hartioiden väliin kasvanut saattaa ihan silloin tällöin pyöriä ihan hemmetin hämäriä asioita.......ja pikku nappulana pimeässä..kyllä siellä viirasi aika omituisia öttiäisiä.
No nyt sitten illalla pääsin näkemään senkin, että oma poikani friikkasi pimeästä. Aivan jäätävällä setillä vielä: lue huuto itku rääkyminen......vaikka ovi hänen huoneeseen auki jonka etupuolella heti lamppu katossa, pojan seinällä lukulamppu päällä....ja poika rääkyy pimeän pelkoa. Itsellä hieman kiehutti kun ei siellä edes ollut PIMEÄÄ! No sitten käytiin lyhyt dialogi että aiheesta että mikäs se nyt sitten oikein oikeasti pelottaa.
Poikani: "Mua pejottaa sängyn alunen että siellä on jokin."
Minä: "Eihän siellä ole kuin pölypalloja."
Poikani: "NO ENTÄ JOS ON!!!"
Minä: "Ei siellä OLE MITÄÄN!"
Poikani:"ENTÄ JOS ON?!!!"
Voi luvata että oli lähempänä kuin nanosekunnin päässä että tapahtuisi seuraavaa http://www.youtube.com/watch?v=KntK1ZENcIU ja vielä sillä tasolla missä Ville laittaa kaiken näyttelijän lahjansa peliin.....mutta ihan traumojen välttämiseksi jätin tekemättä....
Minä: "No mutta kun ei siellä ole mitään!!"
Poikani: "NO MUTTA ENTÄ JOS ON!"
Tässä kohtaa itselläni alkoi viheltämään.
"Poika. Pois sängystä."
Sänky kyljelleen ja irrottamaan sängyn jalkoja. Neppailin kaikki 4 jalkaa irti, laitoin lakanan ojennukseen
ja sanoin pojalle "No nyt siellä sängyn alla ei mahdu olemaan edes muurahainen saatikka mikään ihmissusi (josta oli hetkeä aikaisemmin vaihdettu muutama sananen) eikä edes muurahaisihmissutta eikä käytännössä edes niitä pölypallojakaan.
Pojan ilma oli näkemisen arvoinen. Se epäuskoinen katse siitä kun hänelle valkeni että "Ei hemmetti, jos sängyssä ei ole jalkoja niin ei siellä allakaan mitään voi olla."
Todettakoon tähän kohtaan että tämä jalkojen poistaminen sängystä on pääni sisällä suunniteltu jo silloin kun itse pelkäsin pimeää. Nykyään en enää pelkää....ellei siellä ole joku muurahaisihmissusi / vastaava........pitääköhän mun sahata työpöydästä jalat.....
tiistai 17. syyskuuta 2013
keskiviikko 28. elokuuta 2013
Kuumeessa kuuppani kiehuu
Kipusi kamala kuume kroppaani. Kopautti koko kehon kipeäksi. Kerpele.
Kamalaa kokea keskiviikkona krapulaakin kamalampi kohtalo. Kääk.
Kyykkäsi kaikki kivat kikkailut kuten kovalevyjen kiinnittely kellarissa. Kismittää.
Kehoni kenties kuihtuu kivaan kondikseen?! Kuka kehtasi käkättää?!!!!!!!!!!!!
Kihisen kiukusta kun kehtaakin kaikenlaiset kivut kroppaani kivuta.
Kaikenlaista.
Kamalaa kokea keskiviikkona krapulaakin kamalampi kohtalo. Kääk.
Kyykkäsi kaikki kivat kikkailut kuten kovalevyjen kiinnittely kellarissa. Kismittää.
Kehoni kenties kuihtuu kivaan kondikseen?! Kuka kehtasi käkättää?!!!!!!!!!!!!
Kihisen kiukusta kun kehtaakin kaikenlaiset kivut kroppaani kivuta.
Kaikenlaista.
perjantai 2. elokuuta 2013
Kesäloman jälkeen...
Ohhoh ja taas kamala tauko kirjoittamisessa. No puolustuksena se, että olin lomalla ja keskityin valokuvaamiseen ja lasten kanssa olemiseen.
Enkä oikein tiedä onko nytkään mitään ihmeempää sanottavaa. Ainoa asia mikä oikeastaan tulee mieleen viime päiviltä, josta pitää kommentoida on tällä hehkutetut kuvat naisista synnytyksen jälkeen. Itselläni kävi mielessä sellainen asia, että missä on ne kuvat miehistä synnytyksen jälkeen? Ja tässä kohtaa osa tätä lukevista ajattelee että "Hei hei hei! Miehen kroppa ei käy läpi mitään myllerrystä eikä jää synnytyksestä arpia jne jne..." Eikö totta?
No entäpäs sitten blogit jotka ovat hirveän suosittuja joissa perheen äidit kertovat lapsiperheen arjesta sanoin sekä kuvin.
Muistan edelleen meidän ensimmäisen lapsen aikana pidetyn "koulutuksen" siitä mitä on kun perhe saa lapsen. Luennon pitäjä aloitti siitä miten hän oikein ihannoi sitä Valittujen Palojen tekstiä missä joku perheen isä kertoi miten ME saamme lapsen ja että "Juuri NÄIN. Me saamme lapsen! Ei vain äiti!" ja että "Isällä on ISO rooli!". Ja sen jälkeen 2-3 h luentoa aiheesta "Äidin rooli lapsen kasvattamisessa". Parhaita vetoja oli muun muassa mielestäni se, että "Äiti voi olla lapsestaan erossa yhtä monta päivää kuin lapsella on ikää VUOSISSA!".
Tässä kohtaa nauroimme vaimoni kanssa keskenämme takapenkissä luennoijan (nainen, 5 lasta) puhtaalle sekopäisyydelle.
Mihin helvettiin se isä hävisi?
Olen pari vuotta ajatellut että pitäisi kirjoittaa kirja, jossa olisi tarinoita eri iseiltä lapsien kanssa olemisesta ja hassuista tapahtumista. Mihin helvettiin ne isät aina unohtuu?
Ja per**le tämä ei ole kritiikki niitä naisten kuvia kohtaan tai sitä että naisten blogeja on niin paljon äitiydestä. Ihan mahtavaa että niitä on ja se kertookin kuvan siitä että nainen on edelleen isossa, tärkeässä roolissa lasten kasvattamisessa mutta ei se poista sitä että meitä (ainakin osaa) isejä vituttaa se että olemme vain sivuroolissa koko touhussa. No eihän se näin ole mutta siltä se tuntuu....siis se kuva jonka mm. media luo.
Plaah.......itse olin 5 viikkoa lasteni kanssa ja kyllä, hajosin välillä väsymyksen vuoksi ja mm. aina yhtä mahtavassa facebookissa asiasta avauduin. Joo totta ei voi verrata siihen että nainen on esim minimissään 9 kk vauvan kanssa kotona tai kuten oma vaimoni 7 vuotta. Me isät väännetään siellä työpaikalla duunia ja murehditaan että miten vaimo jaksaa kotona lapsen tai lasten kanssa. Kuka niistä jutuista kirjoittaa tarinoita? Kertoo pahasta mielestä kun ei saa olla lasten kanssa ja että yksi päivä huomaa ettei perhana tiedä omien lastensa parhaiden kavereiden nimiä tai muuta vastaavaa.
Ei kukaan.
No mä tiedän omien lasteni parhaiden kavereiden nimet nyt loman jälkeen ja tiedän monta muutakin juttua lapsistani.
Palatakseni niihin kuviin miehistä versus raskauden läpikäyneistä naisista. Totta, me miehet selvitään vähemmällä. Ehkä pari sympatia kiloa lähtee raskaudesta mukaan... Mutta missä on ne kuvat vaikka minusta kun olen työmatkalla istumassa yksin hotellihuoneen sängyllä miettimässä miten kotona menee? Kyynelsilmässä katsomassa kuvia lapsista. Ei niitä ole. Missään. Entä ne kuvat missä istun yöllä kiikkutuolissa laulamassa huutavaa vauvaa uneen, jotta vaimo saa nukkua. Ajatellen samalla että 2h päästä hypätään auton rattiin parin tunnin unilla.
Tai on ne kuvat siellä missä ne on arvokkaimmalla paikalla. Päässäni ja muistoissani.
Niitä ei vaan paineta mihinkään lehteen, ikinä.
Kyllä meillä miehilläkin on arpia, ne vaan ei näy päälle päin....aina..
Enkä oikein tiedä onko nytkään mitään ihmeempää sanottavaa. Ainoa asia mikä oikeastaan tulee mieleen viime päiviltä, josta pitää kommentoida on tällä hehkutetut kuvat naisista synnytyksen jälkeen. Itselläni kävi mielessä sellainen asia, että missä on ne kuvat miehistä synnytyksen jälkeen? Ja tässä kohtaa osa tätä lukevista ajattelee että "Hei hei hei! Miehen kroppa ei käy läpi mitään myllerrystä eikä jää synnytyksestä arpia jne jne..." Eikö totta?
No entäpäs sitten blogit jotka ovat hirveän suosittuja joissa perheen äidit kertovat lapsiperheen arjesta sanoin sekä kuvin.
Muistan edelleen meidän ensimmäisen lapsen aikana pidetyn "koulutuksen" siitä mitä on kun perhe saa lapsen. Luennon pitäjä aloitti siitä miten hän oikein ihannoi sitä Valittujen Palojen tekstiä missä joku perheen isä kertoi miten ME saamme lapsen ja että "Juuri NÄIN. Me saamme lapsen! Ei vain äiti!" ja että "Isällä on ISO rooli!". Ja sen jälkeen 2-3 h luentoa aiheesta "Äidin rooli lapsen kasvattamisessa". Parhaita vetoja oli muun muassa mielestäni se, että "Äiti voi olla lapsestaan erossa yhtä monta päivää kuin lapsella on ikää VUOSISSA!".
Tässä kohtaa nauroimme vaimoni kanssa keskenämme takapenkissä luennoijan (nainen, 5 lasta) puhtaalle sekopäisyydelle.
Mihin helvettiin se isä hävisi?
Olen pari vuotta ajatellut että pitäisi kirjoittaa kirja, jossa olisi tarinoita eri iseiltä lapsien kanssa olemisesta ja hassuista tapahtumista. Mihin helvettiin ne isät aina unohtuu?
Ja per**le tämä ei ole kritiikki niitä naisten kuvia kohtaan tai sitä että naisten blogeja on niin paljon äitiydestä. Ihan mahtavaa että niitä on ja se kertookin kuvan siitä että nainen on edelleen isossa, tärkeässä roolissa lasten kasvattamisessa mutta ei se poista sitä että meitä (ainakin osaa) isejä vituttaa se että olemme vain sivuroolissa koko touhussa. No eihän se näin ole mutta siltä se tuntuu....siis se kuva jonka mm. media luo.
Plaah.......itse olin 5 viikkoa lasteni kanssa ja kyllä, hajosin välillä väsymyksen vuoksi ja mm. aina yhtä mahtavassa facebookissa asiasta avauduin. Joo totta ei voi verrata siihen että nainen on esim minimissään 9 kk vauvan kanssa kotona tai kuten oma vaimoni 7 vuotta. Me isät väännetään siellä työpaikalla duunia ja murehditaan että miten vaimo jaksaa kotona lapsen tai lasten kanssa. Kuka niistä jutuista kirjoittaa tarinoita? Kertoo pahasta mielestä kun ei saa olla lasten kanssa ja että yksi päivä huomaa ettei perhana tiedä omien lastensa parhaiden kavereiden nimiä tai muuta vastaavaa.
Ei kukaan.
No mä tiedän omien lasteni parhaiden kavereiden nimet nyt loman jälkeen ja tiedän monta muutakin juttua lapsistani.
Palatakseni niihin kuviin miehistä versus raskauden läpikäyneistä naisista. Totta, me miehet selvitään vähemmällä. Ehkä pari sympatia kiloa lähtee raskaudesta mukaan... Mutta missä on ne kuvat vaikka minusta kun olen työmatkalla istumassa yksin hotellihuoneen sängyllä miettimässä miten kotona menee? Kyynelsilmässä katsomassa kuvia lapsista. Ei niitä ole. Missään. Entä ne kuvat missä istun yöllä kiikkutuolissa laulamassa huutavaa vauvaa uneen, jotta vaimo saa nukkua. Ajatellen samalla että 2h päästä hypätään auton rattiin parin tunnin unilla.
Tai on ne kuvat siellä missä ne on arvokkaimmalla paikalla. Päässäni ja muistoissani.
Niitä ei vaan paineta mihinkään lehteen, ikinä.
Kyllä meillä miehilläkin on arpia, ne vaan ei näy päälle päin....aina..
keskiviikko 12. kesäkuuta 2013
Narun jatkona takapihan pihlajanoksassa
Otsikko voisi kertoa masentavaa tarinaa viikonlopustani mutta tosin jos olisin "jojoon" itseni tunkenut niin tuskin olisin tässä kirjoittamassa asiasta....tai no mun tuurilla siitäkin hommasta olisi selvinnyt jollain omituisella käänteellä. Meteoriitti katkaisi köyden tai vastaavaa....hmph...
No mutta siis viikonloppuna olin ns. yh-isänä 3 lapselleni kun vaimo oli reissun päällä. Siinä sattui niin että kaikki lapset tuli jossain kohtaa vietyä ympäri kyliä kavereilleen ja jäin pariksi tunniksi yksin kotiin. Siittä kipaisu kellariin siivoilemaan pitkästä aikaa paikkoja ja lähes heti löysin talvella lapsille kellarin kattoon ostamani hamppuköyden.
Tästä sikisi ajatus että onkohan takapihalla mitään oksaa johon voisi virittää sen köyden, pistää siihen useampi solmu ja sitten lapset saisi kiipeillä siinä.
Köysi käteen ja takapihalle.
Ja heti silmiin sattui pihlajanoksa johon näppärästi samantien kiskaisin köyden yli. Ja jäi hieman vajaaksi. No ei muuta kuin pari lastauslavaa päällekkäin ja niiden päälle keikkuen seisomaan. Köyden päästä kiinni, lukko kiinni köyteen ja tempaisulla kiristys oksaan. Sitten testi roikkuminen omalla painolla että varmasti kestää. Sitten solmuja tekemään joista lapset saisi kunnon otteen. Olisikohan ollut solmu nro 3 kun tajusin miltä touhu saattoi ulkopuolisesta näyttää....hihitellen tein vielä pari solmua lisää.....ilman pään läpi lentäviä lenkkejä....
No mutta siis viikonloppuna olin ns. yh-isänä 3 lapselleni kun vaimo oli reissun päällä. Siinä sattui niin että kaikki lapset tuli jossain kohtaa vietyä ympäri kyliä kavereilleen ja jäin pariksi tunniksi yksin kotiin. Siittä kipaisu kellariin siivoilemaan pitkästä aikaa paikkoja ja lähes heti löysin talvella lapsille kellarin kattoon ostamani hamppuköyden.
Tästä sikisi ajatus että onkohan takapihalla mitään oksaa johon voisi virittää sen köyden, pistää siihen useampi solmu ja sitten lapset saisi kiipeillä siinä.
Köysi käteen ja takapihalle.
Ja heti silmiin sattui pihlajanoksa johon näppärästi samantien kiskaisin köyden yli. Ja jäi hieman vajaaksi. No ei muuta kuin pari lastauslavaa päällekkäin ja niiden päälle keikkuen seisomaan. Köyden päästä kiinni, lukko kiinni köyteen ja tempaisulla kiristys oksaan. Sitten testi roikkuminen omalla painolla että varmasti kestää. Sitten solmuja tekemään joista lapset saisi kunnon otteen. Olisikohan ollut solmu nro 3 kun tajusin miltä touhu saattoi ulkopuolisesta näyttää....hihitellen tein vielä pari solmua lisää.....ilman pään läpi lentäviä lenkkejä....
tiistai 4. kesäkuuta 2013
keskiviikko 29. toukokuuta 2013
Pöndeltä Hesaan ja hississä kakkoseen
Jälleen tuli käväistyä yhdellä työmatkalla
isolla kirkolla eli Suomen Helsingissä. Matkahan alkoi jo lähdössä
omalaatuisesti eli bisnesluokassapa oli samaan aikaan näyttelijä Peter Franzen.
Ajattelin että no pentele tulipa nähtyä yksi suomalainen julkkis eli hyvä
meininki.
Tässä kohtaa jo huomataan että meillä
Etelä-Karjalassa on vain yksi julkkis, Hynynen. Kaikki muut mitä nähdään niin
heti maailma sekoaa. No en käynyt kysymässä nimmaria…..koska Petulla oli joko
krapula tai helvetin huono päivä tai sitten tosi paska yritys maastoutua…..junassa
aurinkolasien taakse.
Ei muutta ku junalla Heltsinkiin ja 3 laukun
kanssa linkaten hotelliin. Tässä kohtaa huomautetaan sellaisesta asiasta että
ainakin 2 kassillista kamaa oli ihan perkeleen turhaan mukana. Mutta kun sitä
on tottunut varautumaan kaikkeen aina marsupilamien maihinnoususta ydintuhoon
niin sen mukaan sitten varustukset……noin karkeasti ottaen.
No pääsin hotellille ja siinä täytellessäni
lomaketta huomasin että pentele Vesa Vierikko tilaamassa respassa kaljaa. Vesa
on yksi mun idoleista näyttelijärintamalla ja siinä on ukkeli joka on saanut
minut nauramaan enemmän kuin tuhat kertaa. Hieno mies. Vanhentunut tosin myös
hänkin…….aika…..you suck.
No kamat kantoon ja pikkuvilkaisu pöytäseurueeseen
jossa Vesku istui. No eihän siinä sitten ollutkaan kuin Mikko Kivinen ja muuta
näyttelijä porukkaa. Kaikkien nimistä ei mitään tietoakaan mutta jossain kohtaa
televisiosta tuttuja.
Tässä kohtaa jo ajattelin että no nyt on
kyllä nähty taas vuodeksi eteenpäin julkkiksia.
Surullista tässä on se että tämä kaikki vain
ja ainoastaan osoittaa että minä asun maaseudulla vaikkakin kaupungissa. Tosin
en juossut kiljuen repimään Vierikolta poskiparrasta karvoja muistoksi
näkemisestä……sain hillittyä itseni.
Mitähän vielä….joo eilen menin elämäni
pisimmän kokouksen jälkeen (10h) hotellille. Painoin hissin nappia ja ovet
aukenivat. Sisällä oli mies ja nainen. Nainen hinkkaa korttia siihen hissin
kirjautumisaukkoon ja yrittää painella 2 kerroksen nappia onnistumatta saamaan
hissiä liikkeelle. .En voinut vastustaa kiusausta. Nappasin oman kortin. Käytin
kirjautumisaukossa ja tökkäsin hissin nappia. Hissi liikehti saman tien liikkeelle.
Nainen katsoi minua hölmistyneenä. Mutta se ilme tädin kasvoilla kun otin ja
puhalsin siihen etusormeen jolla painoin hissin nappia ja sanoin ”That is how
you do it” oli vertaansa vailla. Siinä hississä ainakin sinä päivänä kuului
kerran 3 äänisenä huutonaurua.
Elämä on täynnä hauskoja hetkiä jos niitä
osaa etsiä. Tosin elämä on myös täynnä ikäviäkin hetkiä ja niitä ei tarvitse edes
etsiä……ne perkeleet kun tulee etsimään sinut.
…joo….kevätflunssa kiipeämässä keholle…eli
matkalla kotiin……varmaan sain jonkun pöpön siitä napista.
Ei pitäisi painaa hississä kakkoseen.
torstai 11. huhtikuuta 2013
Opettajat
Kai tätäkin aihetta pitää hieman hipaista nyt sitten täälläkin kun se kerran on nyt tapetilla niin lujasti.
Aikoinaan ennen kuin lähdin opettajan uralle tein kotipuolessa pienessä maalaiskoulussa yläasteen sijaisopettaja hommia yhden kevään. Tänä aikana tuli koettua pariin otteeseen se, että oppilas alkaa aukomaan päätään kesken tunnin ja myös se, että minkäpäs teet tälle oppilaalle. Jo tuolloin aloitin sen mitä jatkoin koko opettajan urani ajan alusta loppuun, että kerroin ensimmäisellä tapaamisella oppilaille/opiskelijoille, että riippuen siitä miten hommat etenee niin olen joko varmaan yksi mukavimmista ihmisistä mitä olette tavanneet mutta jos alatte aukomaan päätä ja hommat ei etene niin yksi kamalimimista. En tiedä miten hyvin sitä toteutin mutta olin minä opettajan urani aikana myös kusipää. Olen ihminen.
Ok no tuo sikseen, tein omat hommani miten tein mutta palataan vuosia taaksepäin.
Vuosi 1998, matematiikan tunti. Kyseessä yhden tunnin opetustilaisuus 8. luokkalaisille. Ja olikohan tunnista kulunut 15 minuuttia kun eräs poika kekkaisi alkaa hokea kovaan ääneen sanaa "terska". Komensin poikaa lopettamaan ja tämä uuden sanan ja vissiin osan itsestään löytänyt veijari jatkoi silmiin tuijottaen että "Terska terska terska". Tässä kohtaa aloin jo uhkaamaan luokasta poistamisella jos ei oikeasti ala sana kuulumaan ja loppumaan tämä hokeminen ja sitten tulikin repertuaariin tämä "Mitä sä mulle mahdat kun et voi edes koskea muhun?". Tässä kohtaa että "Selvä. Haetaan rehtori paikalle.". Hain rehtorin paikalle ja tämä veijari jatkoi entistä painokkaammin naisrehtorin silmiin tuijottamista ja hoki aivan tätä samaa sanaa ja sitten rehtorikin totesi jotain tyyliin "No minkäs tälle tekee" ja poistui.
En jaksa muistaa miten asia tästä eteenpäin sitten eteni. Tosin en muista että olisi ollut enää kyseisen kaverin kanssa mitään ongelmia.
Opettajat ovat tällä hetkellä enemmän kuin kusessa lasten kanssa. Tämä siis niiden opettajien osalta jotka eivät osaa pitää luokassa kuria ja joilta puuttuu se "Mulle ei vittuilla" asenne silmäkulmasta. Kuten tuossa eräältä tutulta kuulin viikko sitten, että hänen tuttunsa, joka on siis matematiikan opettaja oli kertonut että hänen uransa alussa oli n. 2-3 vuotta milloin hän yritti olla kasvattaja ja opettaja samaan aikaan. Sitten hän totesi ettei jaksa enää eikä varsinkaan voi tehdä mitään muuta kuin opettaa niille joita nappaa. Näitä luokassa noin kolmasosa, sitten on se toinen kolmasosa joita ei nappaa mutta ne tekee ja sitten on se osa jota ei nappaa ja jotka ei tee. Hän oli kertonut aika suoraan että hän paskat välittää siitä viimeisestä kolmanneksesta ja keskittyy niihin joita kiinnostaa. Ymmärrän hyvin.
Aikanaan juuri valmistuneena opettajana Vaasassa ollessani sijaisena olin välituntivahtina matematiikan opettajan kanssa jolla oli vuosi eläkkeeseen. Hän kysyi minulta että kuka olen ja mitä teen. Kerroin että olen vasta valmistunut opettaja ja että haen apurahoja ja kuvioita kuntoon että menen yliopistolle tutkimushommiin ja ehkä luennoimaan. Tämä opettaja otti olkapäästä kiinni ja sanoi "HYVÄ! Hemmetin hyvä. Jos hän jotain voi sanoa niin älä ikinä tule yläasteelle opettajaksi. Näissä hommissa vanhenee joka vuosi 10 vuotta. Minäkin lasken päiviä että pääsen eroon tästä roskasta." Tämä vuonna 2003.
Nyt elämme vuotta 2013. Opettajat tappelee tänä päivänä entistä enemmän luokkien rauhattomuutta vastaan, kitkevät koulukiusausta, tekevät hallinnollisia tehtäviä, ratkovat oppilaiden tulevaisuuksia arvosanoin, ottavat paskaa vastaan vanhemmilta joilta puuttuu peili kotoa ja pisteenä iin päälle tämän kaiken vielä ehkä homeisissa rakennuksissa.
Itse opetin pääasiassa aikuisia, joko yliopistossa tai ammattikorkeakoulussa. Minä sain nauttia siitä mitä opettaminen oikeasti pitäisi olla eli tiedon jakamista ja auttamista eteenpäin elämässä. Sain käyttää niitä asioita hyväksi mitä minulle mm. fysiikan ja matematiikan kursseilla opetettiin ja jopa opettajankoulutuksessa olevia asioita. Tänä päivänä se taitaa ennemminkin olla sitä että opettajat käyttävät sitä yhtä asiaa joka opetetaan jo ala-asteen ensimmäisellä luokalla eli kymmeneen hiljaa laskemista.
En tiedä muista mutta itse ainakin koetan pitää huolen siitä että omat lapset kunnioittavat sitä ainoaa ihmistä siellä luokassa jolla on oikeasti merkitystä eli opettajaa. Tai kuten poikani minulta kysyi "Isi, koska sinä ja äiti aina meitä niin paljon komennatte ja torutte kun me tehdään pahojamme niin ettehän te meitä silloin rakasta." Vastasin pojalle että "Poika. Jos isä ja äiti ei teitä rakastaisi niin me ei teitä toruttaisi jos te teette pahojanne tai väärin. Jos me ei teitä rakastettaisi niin me emme sanoisi mitään."
Joo....isosti tsemppistä vaan opettajille ja niille jotka vielä haluavat sille uralle. Jos minä olisin miettimässä opettajan uralle lähtemistä niin varmaan nauraisin ja katsoisin opinto-opasta uudelleen. Pappinakin olisi kivempaa....olisi ainakin yleisö hiljaa.
Aikoinaan ennen kuin lähdin opettajan uralle tein kotipuolessa pienessä maalaiskoulussa yläasteen sijaisopettaja hommia yhden kevään. Tänä aikana tuli koettua pariin otteeseen se, että oppilas alkaa aukomaan päätään kesken tunnin ja myös se, että minkäpäs teet tälle oppilaalle. Jo tuolloin aloitin sen mitä jatkoin koko opettajan urani ajan alusta loppuun, että kerroin ensimmäisellä tapaamisella oppilaille/opiskelijoille, että riippuen siitä miten hommat etenee niin olen joko varmaan yksi mukavimmista ihmisistä mitä olette tavanneet mutta jos alatte aukomaan päätä ja hommat ei etene niin yksi kamalimimista. En tiedä miten hyvin sitä toteutin mutta olin minä opettajan urani aikana myös kusipää. Olen ihminen.
Ok no tuo sikseen, tein omat hommani miten tein mutta palataan vuosia taaksepäin.
Vuosi 1998, matematiikan tunti. Kyseessä yhden tunnin opetustilaisuus 8. luokkalaisille. Ja olikohan tunnista kulunut 15 minuuttia kun eräs poika kekkaisi alkaa hokea kovaan ääneen sanaa "terska". Komensin poikaa lopettamaan ja tämä uuden sanan ja vissiin osan itsestään löytänyt veijari jatkoi silmiin tuijottaen että "Terska terska terska". Tässä kohtaa aloin jo uhkaamaan luokasta poistamisella jos ei oikeasti ala sana kuulumaan ja loppumaan tämä hokeminen ja sitten tulikin repertuaariin tämä "Mitä sä mulle mahdat kun et voi edes koskea muhun?". Tässä kohtaa että "Selvä. Haetaan rehtori paikalle.". Hain rehtorin paikalle ja tämä veijari jatkoi entistä painokkaammin naisrehtorin silmiin tuijottamista ja hoki aivan tätä samaa sanaa ja sitten rehtorikin totesi jotain tyyliin "No minkäs tälle tekee" ja poistui.
En jaksa muistaa miten asia tästä eteenpäin sitten eteni. Tosin en muista että olisi ollut enää kyseisen kaverin kanssa mitään ongelmia.
Opettajat ovat tällä hetkellä enemmän kuin kusessa lasten kanssa. Tämä siis niiden opettajien osalta jotka eivät osaa pitää luokassa kuria ja joilta puuttuu se "Mulle ei vittuilla" asenne silmäkulmasta. Kuten tuossa eräältä tutulta kuulin viikko sitten, että hänen tuttunsa, joka on siis matematiikan opettaja oli kertonut että hänen uransa alussa oli n. 2-3 vuotta milloin hän yritti olla kasvattaja ja opettaja samaan aikaan. Sitten hän totesi ettei jaksa enää eikä varsinkaan voi tehdä mitään muuta kuin opettaa niille joita nappaa. Näitä luokassa noin kolmasosa, sitten on se toinen kolmasosa joita ei nappaa mutta ne tekee ja sitten on se osa jota ei nappaa ja jotka ei tee. Hän oli kertonut aika suoraan että hän paskat välittää siitä viimeisestä kolmanneksesta ja keskittyy niihin joita kiinnostaa. Ymmärrän hyvin.
Aikanaan juuri valmistuneena opettajana Vaasassa ollessani sijaisena olin välituntivahtina matematiikan opettajan kanssa jolla oli vuosi eläkkeeseen. Hän kysyi minulta että kuka olen ja mitä teen. Kerroin että olen vasta valmistunut opettaja ja että haen apurahoja ja kuvioita kuntoon että menen yliopistolle tutkimushommiin ja ehkä luennoimaan. Tämä opettaja otti olkapäästä kiinni ja sanoi "HYVÄ! Hemmetin hyvä. Jos hän jotain voi sanoa niin älä ikinä tule yläasteelle opettajaksi. Näissä hommissa vanhenee joka vuosi 10 vuotta. Minäkin lasken päiviä että pääsen eroon tästä roskasta." Tämä vuonna 2003.
Nyt elämme vuotta 2013. Opettajat tappelee tänä päivänä entistä enemmän luokkien rauhattomuutta vastaan, kitkevät koulukiusausta, tekevät hallinnollisia tehtäviä, ratkovat oppilaiden tulevaisuuksia arvosanoin, ottavat paskaa vastaan vanhemmilta joilta puuttuu peili kotoa ja pisteenä iin päälle tämän kaiken vielä ehkä homeisissa rakennuksissa.
Itse opetin pääasiassa aikuisia, joko yliopistossa tai ammattikorkeakoulussa. Minä sain nauttia siitä mitä opettaminen oikeasti pitäisi olla eli tiedon jakamista ja auttamista eteenpäin elämässä. Sain käyttää niitä asioita hyväksi mitä minulle mm. fysiikan ja matematiikan kursseilla opetettiin ja jopa opettajankoulutuksessa olevia asioita. Tänä päivänä se taitaa ennemminkin olla sitä että opettajat käyttävät sitä yhtä asiaa joka opetetaan jo ala-asteen ensimmäisellä luokalla eli kymmeneen hiljaa laskemista.
En tiedä muista mutta itse ainakin koetan pitää huolen siitä että omat lapset kunnioittavat sitä ainoaa ihmistä siellä luokassa jolla on oikeasti merkitystä eli opettajaa. Tai kuten poikani minulta kysyi "Isi, koska sinä ja äiti aina meitä niin paljon komennatte ja torutte kun me tehdään pahojamme niin ettehän te meitä silloin rakasta." Vastasin pojalle että "Poika. Jos isä ja äiti ei teitä rakastaisi niin me ei teitä toruttaisi jos te teette pahojanne tai väärin. Jos me ei teitä rakastettaisi niin me emme sanoisi mitään."
Joo....isosti tsemppistä vaan opettajille ja niille jotka vielä haluavat sille uralle. Jos minä olisin miettimässä opettajan uralle lähtemistä niin varmaan nauraisin ja katsoisin opinto-opasta uudelleen. Pappinakin olisi kivempaa....olisi ainakin yleisö hiljaa.
keskiviikko 3. huhtikuuta 2013
Persekuukausi
Pikainen summaus listana viimeisen kuukauden ajalta:
A. polvi pyörähti ympäri ja sen jälkeen olen nauttinut mm. punkteerauksesta, magneettikuvauksesta ja puhtaasta harmituksesta tietäen mitä tässä on vielä edessä.
B. perheelle paukahti enterorokko, pojalle märkärupi ja itselleni vielä yksi flunssa.....sillä 1.5 kk sitten kärsitty influlenssa olisikin ollut aivan liian helppo juttu tähän kevääseen.
C. vaimolla todettii kaihi, joka pitää operoida jossain kohdassa. Tämä ei niin vituttanut minua....eikä oikein vaimoakaan.....
D. auto otti rantua yhdellä parkkipaikalla takaosaan....vakuutusyhtiö hoitaa
E. käytiin Tukholmassa perheen kesken. Eka matka ikinä yhdessä ulkomaille. Lapset pomppi pallomeressä puolet reissusta....no nyt ne pomppii sitten vuorollaan oksennustaudissa vessassa. Nuorin tytär oksenti toissayön ja poika oksenti viime yön. Veikkauksia että kuka oksentaa tämän päivän tai ensi yön.......
Kuten totesin työkaverille, joka sanoi muistaakseni että "Ei voi olla totta.", että kyllä voi ja näitä kun alkaa sattua niin sitten jossain kohtaa katoaa se vitutuskin. Ei ehdi vituttaa nimittäin ollenkaan kun tulee vasemmalta ja oikealta jotain "pikkukivaa".
.......ai niin......oltiin pakattu Tukholman reissua varten kaikki kamat autoon ja katseltiin vaan että on kotona kaikki ok kunnossa lähtöä ajatellen...ja sitten meidän isoin siperiankissa heittää kaariyrjöt leivinuunin päältä keittiön lattialle josta se leviää noin 2 metrin pudotuksen voimasta aika helvetin isolle alueelle. Minua vitutti ja huudatti....vaimoa vaan nauratti..
Alkaa pikkuhiljaa pelottaa .......uskon vakaasti siihen että kun minä kuolen niin se lähtö ei ole mitään sydänkohtaus/aivohalvaus kategoriaa vaan ennemmin listalta: meteoriitti naamaan, porotokka talloo kuoliaaksi keskellä kesäistä Saimaata, vesikauhuinen orava raatelee kurkun auki.....tai sitten näiden kaikkien yhdistelmä...
över and aut
A. polvi pyörähti ympäri ja sen jälkeen olen nauttinut mm. punkteerauksesta, magneettikuvauksesta ja puhtaasta harmituksesta tietäen mitä tässä on vielä edessä.
B. perheelle paukahti enterorokko, pojalle märkärupi ja itselleni vielä yksi flunssa.....sillä 1.5 kk sitten kärsitty influlenssa olisikin ollut aivan liian helppo juttu tähän kevääseen.
C. vaimolla todettii kaihi, joka pitää operoida jossain kohdassa. Tämä ei niin vituttanut minua....eikä oikein vaimoakaan.....
D. auto otti rantua yhdellä parkkipaikalla takaosaan....vakuutusyhtiö hoitaa
E. käytiin Tukholmassa perheen kesken. Eka matka ikinä yhdessä ulkomaille. Lapset pomppi pallomeressä puolet reissusta....no nyt ne pomppii sitten vuorollaan oksennustaudissa vessassa. Nuorin tytär oksenti toissayön ja poika oksenti viime yön. Veikkauksia että kuka oksentaa tämän päivän tai ensi yön.......
Kuten totesin työkaverille, joka sanoi muistaakseni että "Ei voi olla totta.", että kyllä voi ja näitä kun alkaa sattua niin sitten jossain kohtaa katoaa se vitutuskin. Ei ehdi vituttaa nimittäin ollenkaan kun tulee vasemmalta ja oikealta jotain "pikkukivaa".
.......ai niin......oltiin pakattu Tukholman reissua varten kaikki kamat autoon ja katseltiin vaan että on kotona kaikki ok kunnossa lähtöä ajatellen...ja sitten meidän isoin siperiankissa heittää kaariyrjöt leivinuunin päältä keittiön lattialle josta se leviää noin 2 metrin pudotuksen voimasta aika helvetin isolle alueelle. Minua vitutti ja huudatti....vaimoa vaan nauratti..
Alkaa pikkuhiljaa pelottaa .......uskon vakaasti siihen että kun minä kuolen niin se lähtö ei ole mitään sydänkohtaus/aivohalvaus kategoriaa vaan ennemmin listalta: meteoriitti naamaan, porotokka talloo kuoliaaksi keskellä kesäistä Saimaata, vesikauhuinen orava raatelee kurkun auki.....tai sitten näiden kaikkien yhdistelmä...
över and aut
torstai 28. maaliskuuta 2013
Nykynuoriso
No niin. Nyt sen sanan olen julkaissut täällä blogissakin eli olen todistetusti vanhus. Nykynuoriso......sillä sanalla kun aloittaa vaikka ihan minkä tahansa lauseen tai ajatuksen niin...no leimautuu vanhukseksi.
Kerrotaan asia pienenä tarinana.
Eli kaunista kevät päivää lähdin juhlistamaan ottamalla matkaan kameran reppuun ja pienimmät lapsista haalareissaan sekä aurinkolaseissaan hakemaan jäätelö kaupasta. Kissojen raksuja unohtamatta...joita me siis oikeasti lähdettiin hakemaan.
Matkalla Aurinko mollotti kauniisti. Itse kärvistelin silmät sirrillään kun aurinkolasit on tietenkin autossa. Jossa niiden on hyvä olla...varsinkin kun nykyään näen autoa lähinnä katoksessa tai sitten viikonloppuna jopa ehkä ajan sillä.
Siinä sitten koulun kohdalla pisti silmään kun 3 pojan ryhmä haahuili tien yli ja yksi veijari näistä taklasi toisen hankeen ja painoi käsillä vielä hieman syvemmälle. Tätä ennen katsoin että pojat hieman tempaisi tien yli turhankin rehvakkaasti eli ei suojatietä pitkin, sanomattakaan että olisivat katsoneet tuleeko autoja mistään.
Seuraavaksi sitten tien yli toiselle puolelle samalla tyylillä, jossa kohtaa pieni poikani jo totesi että "Isi! Noi ei käyttäny suojatietä!". Tien toisella puolella sitten samaisen pojan hankeen tuuppiminen jatkui ja hieman lisää voimaa tuotiin jo peliin. Aloin hieman hidastaa askelta tässä kohtaa. Ja kun pojat edelleen jatkoivat ja tuli vielä toinen poika tätä kolmatta tönimään niin ihan varmuuden vuoksi totesin ärähtäen hieman että "Pikkasen rauhallisemmin pojat."
Tähän joka jätkän pään kääntö, että kuka puhuu ja ennen kuin edes katseet oli kohdanneet niin näiden pienten valopäiden suusta kommentteja kuten "Mitä se sulle kuuluu mitä me tehdään?", "SUOMI ON VAPAA MAA HEI!", "ALA VETÄÄ SIITÄ".
Tässä kohtaa otin jo askeleen kohti ja sanoin suht kovalla äänellä, että "Nyt pennut helvetti hieman kunnioitusta aikuista kohtaan. Ja tuo touhu loppuu muuten NYT."
Tässä kohtaa pojat tajusi vissiin että ei olla keskustelemassa ihan helposti periksi antavan ihmisen kanssa ja olkapäät hieman lysähti ja jupisten kävelemään pitkin katua samaan suuntaan kuin mekin.
Tässä kohtaa huomaan että joku nainen mies rinnallaan katselee touhua matkan päästä ja nainen huutaa "HEI VILLE POIKA TÄNNE KUULE NYT!" ja mies lähtee poikaa kohti kun samaan aikaan nainen alkaa katselemaan suuntimaa minua kohti. Tässä kohtaa jo valmistauduin siihen, että tulee tämä normaali "Mikäs vittu sinä olet minun lapsille huutamaan!" mutta tulikin olkapäät lysyssä oleva naisihminen, joka kysyy, että heittikö meidän poika teitä kohti jotain. Johon vastasin rennon rempseään tyyliini että pojatkin kuuli että "Ei. Mutta sen verran tuossa toisiaan pieksivät että päärin rauhoittaa tilannetta. JA NÄHTÄVÄSTI ON SUOMI NIIN VAPAA MAA POIKIEN MIELESTÄ ETTÄ TÄÄLLÄ VOI TOISTA PIESTÄ ILMAN ETTÄ TULEE SEURAAMUKSIA." Ja heti perään poikani tälle äidille että "NII! JA NE JÄTKÄT EI EES KÄYTTÄNY SUOJATIETÄ VAIKKA KUULE PITÄISI KÄYTTÄÄ!"
Äidin kommentti tähän oli että niin pitäisi ja sitten ympäri pyöreää muminaa.
Minä niin toivon, toivon tosiaan että jos en lapsilleni mitään muuta jättäisi niin järkeä päähän ja kunnioituksen toista ihmistä kohtaan.
Itse kun on nauttinut lapsuudessaan koulukiusaamisen kohteena olemisesta ja siitä kun tulee myös niitä osumia niin katukuvassa ei pysty tuota vierestä katsomaan. Vaikka se olisikin osittain leikinomaista sillä mistäpä sen erotat enää että missä kohtaa leikki on muuttunut joksikin paljon pahemmaksi. Itse huomaan sen, että tuosta lapsuuden ajasta on itselleni jäänyt se, etten hyväksy toisen lyömistä millään tasolla ja omien lasten välisiin "pieksäjäisiin" reagoin liiankin voimakkaasti.
Joka tämän lukee niin esitän toiveen siitä, että jos näette jonkun lapsen käyttäytyvän huonosti niin antakaa siitä myös palaute, aina. Välinpitämättömyys on isoimpia rikoksia mitä voi tehdä lasta kohtaan. Myös tuollaisessa tilanteessa.
Kerrotaan asia pienenä tarinana.
Eli kaunista kevät päivää lähdin juhlistamaan ottamalla matkaan kameran reppuun ja pienimmät lapsista haalareissaan sekä aurinkolaseissaan hakemaan jäätelö kaupasta. Kissojen raksuja unohtamatta...joita me siis oikeasti lähdettiin hakemaan.
Matkalla Aurinko mollotti kauniisti. Itse kärvistelin silmät sirrillään kun aurinkolasit on tietenkin autossa. Jossa niiden on hyvä olla...varsinkin kun nykyään näen autoa lähinnä katoksessa tai sitten viikonloppuna jopa ehkä ajan sillä.
Siinä sitten koulun kohdalla pisti silmään kun 3 pojan ryhmä haahuili tien yli ja yksi veijari näistä taklasi toisen hankeen ja painoi käsillä vielä hieman syvemmälle. Tätä ennen katsoin että pojat hieman tempaisi tien yli turhankin rehvakkaasti eli ei suojatietä pitkin, sanomattakaan että olisivat katsoneet tuleeko autoja mistään.
Seuraavaksi sitten tien yli toiselle puolelle samalla tyylillä, jossa kohtaa pieni poikani jo totesi että "Isi! Noi ei käyttäny suojatietä!". Tien toisella puolella sitten samaisen pojan hankeen tuuppiminen jatkui ja hieman lisää voimaa tuotiin jo peliin. Aloin hieman hidastaa askelta tässä kohtaa. Ja kun pojat edelleen jatkoivat ja tuli vielä toinen poika tätä kolmatta tönimään niin ihan varmuuden vuoksi totesin ärähtäen hieman että "Pikkasen rauhallisemmin pojat."
Tähän joka jätkän pään kääntö, että kuka puhuu ja ennen kuin edes katseet oli kohdanneet niin näiden pienten valopäiden suusta kommentteja kuten "Mitä se sulle kuuluu mitä me tehdään?", "SUOMI ON VAPAA MAA HEI!", "ALA VETÄÄ SIITÄ".
Tässä kohtaa otin jo askeleen kohti ja sanoin suht kovalla äänellä, että "Nyt pennut helvetti hieman kunnioitusta aikuista kohtaan. Ja tuo touhu loppuu muuten NYT."
Tässä kohtaa pojat tajusi vissiin että ei olla keskustelemassa ihan helposti periksi antavan ihmisen kanssa ja olkapäät hieman lysähti ja jupisten kävelemään pitkin katua samaan suuntaan kuin mekin.
Tässä kohtaa huomaan että joku nainen mies rinnallaan katselee touhua matkan päästä ja nainen huutaa "HEI VILLE POIKA TÄNNE KUULE NYT!" ja mies lähtee poikaa kohti kun samaan aikaan nainen alkaa katselemaan suuntimaa minua kohti. Tässä kohtaa jo valmistauduin siihen, että tulee tämä normaali "Mikäs vittu sinä olet minun lapsille huutamaan!" mutta tulikin olkapäät lysyssä oleva naisihminen, joka kysyy, että heittikö meidän poika teitä kohti jotain. Johon vastasin rennon rempseään tyyliini että pojatkin kuuli että "Ei. Mutta sen verran tuossa toisiaan pieksivät että päärin rauhoittaa tilannetta. JA NÄHTÄVÄSTI ON SUOMI NIIN VAPAA MAA POIKIEN MIELESTÄ ETTÄ TÄÄLLÄ VOI TOISTA PIESTÄ ILMAN ETTÄ TULEE SEURAAMUKSIA." Ja heti perään poikani tälle äidille että "NII! JA NE JÄTKÄT EI EES KÄYTTÄNY SUOJATIETÄ VAIKKA KUULE PITÄISI KÄYTTÄÄ!"
Äidin kommentti tähän oli että niin pitäisi ja sitten ympäri pyöreää muminaa.
Minä niin toivon, toivon tosiaan että jos en lapsilleni mitään muuta jättäisi niin järkeä päähän ja kunnioituksen toista ihmistä kohtaan.
Itse kun on nauttinut lapsuudessaan koulukiusaamisen kohteena olemisesta ja siitä kun tulee myös niitä osumia niin katukuvassa ei pysty tuota vierestä katsomaan. Vaikka se olisikin osittain leikinomaista sillä mistäpä sen erotat enää että missä kohtaa leikki on muuttunut joksikin paljon pahemmaksi. Itse huomaan sen, että tuosta lapsuuden ajasta on itselleni jäänyt se, etten hyväksy toisen lyömistä millään tasolla ja omien lasten välisiin "pieksäjäisiin" reagoin liiankin voimakkaasti.
Joka tämän lukee niin esitän toiveen siitä, että jos näette jonkun lapsen käyttäytyvän huonosti niin antakaa siitä myös palaute, aina. Välinpitämättömyys on isoimpia rikoksia mitä voi tehdä lasta kohtaan. Myös tuollaisessa tilanteessa.
keskiviikko 27. maaliskuuta 2013
Magnetointia
No mutta otti ja tuota.
Tänään sitten pääsin vihdoin ja viimein magneettikuvaukseen. Jaa miten niin vihdoin ja viimein? No ensimmäinen sovittu aika oli viime viikolla mutta kävi niin että tunti ennen sovittua aikaa...... Ring ringgggg......."Halloo", "No se on kuule Pirjo täältä Terveystalolta. Sulla olisi aika magneetikuvaan tuossa tunnin päästä mutta kuule kun meillä on nyt huoltomies käymässä ja se magneetti on rikki. Pitäisi siis siirtää aika ensi viikkoon."
Miten niin EN ollut yllättynyt?
No ei siinä mitään. Tänään sitten magneettikuvaukseen, jossa siis aikaisemmin en ole ollut. Ja siellä sitten ei muutta kun vaatteita ensin ottamaan poikkeen jossa kohtaa tulin kysyneeksi edessä seisovalta hoitajalta, että "Niin mites monta Teslaa siinä magneetissa on?" Harvoin näkee niin tyhjää katsetta ihmisen kasvoilla kuin tasan siinä kohtaa. Ja sitten "PIRJOO! MITEN MONTA TESLAA SIINÄ MAGNEETISSA ON? ASIAKAS KYSYY!". Vastaus "16 TESLAA".
Ok. Tätä ennen vastasin kyselylomakkeeseen jossa mm. kysyttiin "Onko teillä metallisiruja silmässä tai jossain muualla kehossanne?" Ihan eka ajatus oli että "Ei vittu. Mistä minä tiedän? Mähän söin pentunakin sen ilmakiväärinluodin. Ja sitten on paukahdellut kiinanpommeja vieressä, jotka sijoitettuna strategisesti leikkiautoihin. Ei helvetti. No vastataan että ei."
16 Teslaa.........mä tein graduni magneetin vieressä jossa olis 2.5 Teslaa ja perhana se repi sellaisella voimalla kotiavaimetkin kiinni itseensä matkan päästä että oli pakko sammuttaa koko paska että sai ne irti. 16 Teslaa......kiva.
No ei mitään lavetille pötkölleen ja sitten sain käteeni ilmalla pumpattavan anturin jota kuulemma piti painaa jos alkaa tuntua jossain päin kehoa hassulta. Vittu määrittäkää HASSU!!!!! Maksaa lävistävä leikkiauton puskuri kenties?! Onko se riittävän hassua?
Sitten päähän korvalumpat, joista lähti ilmaletkut. Pitkään piti mietti että mitä helvettiä varten niissä oli ilmaletkut ja itseasiassa niitä pitkin tuli musiikkia....sitten tosin tajusin että jos ne olisi ollut normi metallista johtoa niin olisi saattanut olla villikuvaus sessio.
No ei tässäkään vielä mitään. Eli meikä makaa jalka sellaisessa telineessä komennolla "ÄLÄ SITTEN LIIKU", miettien että onko mulla joku leikkiauton rengas kehossani joka kohta lähtee kuin Nato ohjus 16 Teslan magneettikentässä ja mitä alkaa kuulua niistä perkeleen isoista korvalumpista?
Tiluliiluu tiluliiluulii.....The Final Countdown......jossa kohtaa ihan pikkasen piti liikahtaa kun meinasi tirahtaa tippa bokseriin.
No mutta se meni ihan kivasti. Perkeleellinen humina eikä edes hypännyt leikkiauton osia pihalle kehosta...eikä hanurista ilmakiväärin luotikaan....sitä olisi ollut vaikea selittää...edes Iltalehdelle..
Tänään sitten pääsin vihdoin ja viimein magneettikuvaukseen. Jaa miten niin vihdoin ja viimein? No ensimmäinen sovittu aika oli viime viikolla mutta kävi niin että tunti ennen sovittua aikaa...... Ring ringgggg......."Halloo", "No se on kuule Pirjo täältä Terveystalolta. Sulla olisi aika magneetikuvaan tuossa tunnin päästä mutta kuule kun meillä on nyt huoltomies käymässä ja se magneetti on rikki. Pitäisi siis siirtää aika ensi viikkoon."
Miten niin EN ollut yllättynyt?
No ei siinä mitään. Tänään sitten magneettikuvaukseen, jossa siis aikaisemmin en ole ollut. Ja siellä sitten ei muutta kun vaatteita ensin ottamaan poikkeen jossa kohtaa tulin kysyneeksi edessä seisovalta hoitajalta, että "Niin mites monta Teslaa siinä magneetissa on?" Harvoin näkee niin tyhjää katsetta ihmisen kasvoilla kuin tasan siinä kohtaa. Ja sitten "PIRJOO! MITEN MONTA TESLAA SIINÄ MAGNEETISSA ON? ASIAKAS KYSYY!". Vastaus "16 TESLAA".
Ok. Tätä ennen vastasin kyselylomakkeeseen jossa mm. kysyttiin "Onko teillä metallisiruja silmässä tai jossain muualla kehossanne?" Ihan eka ajatus oli että "Ei vittu. Mistä minä tiedän? Mähän söin pentunakin sen ilmakiväärinluodin. Ja sitten on paukahdellut kiinanpommeja vieressä, jotka sijoitettuna strategisesti leikkiautoihin. Ei helvetti. No vastataan että ei."
16 Teslaa.........mä tein graduni magneetin vieressä jossa olis 2.5 Teslaa ja perhana se repi sellaisella voimalla kotiavaimetkin kiinni itseensä matkan päästä että oli pakko sammuttaa koko paska että sai ne irti. 16 Teslaa......kiva.
No ei mitään lavetille pötkölleen ja sitten sain käteeni ilmalla pumpattavan anturin jota kuulemma piti painaa jos alkaa tuntua jossain päin kehoa hassulta. Vittu määrittäkää HASSU!!!!! Maksaa lävistävä leikkiauton puskuri kenties?! Onko se riittävän hassua?
Sitten päähän korvalumpat, joista lähti ilmaletkut. Pitkään piti mietti että mitä helvettiä varten niissä oli ilmaletkut ja itseasiassa niitä pitkin tuli musiikkia....sitten tosin tajusin että jos ne olisi ollut normi metallista johtoa niin olisi saattanut olla villikuvaus sessio.
No ei tässäkään vielä mitään. Eli meikä makaa jalka sellaisessa telineessä komennolla "ÄLÄ SITTEN LIIKU", miettien että onko mulla joku leikkiauton rengas kehossani joka kohta lähtee kuin Nato ohjus 16 Teslan magneettikentässä ja mitä alkaa kuulua niistä perkeleen isoista korvalumpista?
Tiluliiluu tiluliiluulii.....The Final Countdown......jossa kohtaa ihan pikkasen piti liikahtaa kun meinasi tirahtaa tippa bokseriin.
No mutta se meni ihan kivasti. Perkeleellinen humina eikä edes hypännyt leikkiauton osia pihalle kehosta...eikä hanurista ilmakiväärin luotikaan....sitä olisi ollut vaikea selittää...edes Iltalehdelle..
maanantai 4. maaliskuuta 2013
Pohdintaa ja hajoamista
Niin vain mustelmaa pukkaa tasan toiselle puolelle polvea kuin mitä aikaisemmin korjattiin eturistisidettä. No mutta polvi pyörikin tasan toiseen suuntaan eli aika loogista sikäli.
Tänään on ollut kyllä hieman vaikea päivä, henkisesti vaikea. Alkaa pomppimaan naamalle se fakta, että tästä tulee hyvän matkaa monen kuukauden kuntoutus jossa todennäköisesti mennään taas eteenpäin ja taaksepäin miten sattuu. Tosin hyvä puoli on se että vaimo on fysioterapeutti, josta tosin edellisellä kerralla 11 vuotta sitten lääkäri sanoi meille että parempi että joku toinen kuntouttaa. Nyt olen vanhempi ja viisaampi.....ja tämä pyörähtäminen opetti kyllä sen että oma terveys on aika oleellinen osa elämää.....voi kele miten fiksu lause...huh huh.
Joo....tänään on lapset säikkyneet kun isä alkaa itkemään yks kaks yllättäen.....pakko kai se vaan on myöntää että pikkaisen tämä tilanne silti masentaa. Olisi miljoona asiaa mitä pitäisi tehdä ja reissuakin suunniteltu vaimon kanssa mutta niin vaan taas.....jälleen kerran tapahtuu jotain joka nasauttaa kaikki suunnitelmat päreiksi. No....tämä minun elämäni välillä tuntuu olevan tätä....wituiks menoa tasan niillä hetkillä kun se ei sopisi. Ironista tässä on se, että lauantaina n. 45 min ennen kuin "nasahti", pitkästä aikaa tuntui sille että on sisällä rauhallinen olo ja että kaikki menee hyvin. Piti mennä sitten ajattelemaan.
Tosin sunnuntaina kelaillessani röntgeniin pysähdyin katsomaan matkalla olleen syöpähoitoosaston käytävää ja mietin että miltä sillä käytävällä olijoista tuntuu. Ja nyt kun tuon tähän kirjasin niin samantien taas sai referenssiä tähän omaan juttuun.
No leikkaus on aikalailla faktana edessä eli blogiteksteihin taas jotain uutta. Edellisellä kerrallahan minua kun operoitiin niin anestesiahoitaja kysäisi että "Laitetaanko lisää rauhoittavia että saat nukuttua vaikka" johon vastasin "Eih khiitosh. Thostha thelkkaristha thulee shen verran thiukkaa shittä että phakko khattoo lophuun". Siitä 10 minuuttia, kirurgi potkaisi itsensä viereisen pöydän ääreen hääräämään ja minä tietenkin hetken kuluttua "Hei äijjä. Äijjä. Eiksh shun pitäish olla thuolla duunissa? Mhitä shä shiinä theet?" johon kirurgi "Mä teen tätä sun uutta ristisidettä" ja roikotti kädessään sellaista letitettyä jännepitkoa. Sitten alkoi kuulumaan poran ääni kun kaveri tekee reikää polven läpi. Driiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiinnnnnnnnnnnnnnnnnnnnnnnnnnnnnnnnnnnnnnnnnn,,,"OHO! Ai se meni noin paljon ohi!". Tähän minä lääketokkurasta nanosekunnissa selvinneenä "Mitä mitä mitä mitä?" Kirurgi "Joo mä porasin ton ekan reiän ihan liian vinoon...tehhään uus reikä".
No joo....tokenemaan mut vietiin Jykylän johonkin yksityissairaalaan. Siellä erehdyin vastaamaan hoitajan kysymykseen "Sattuuko polveen? Tarvitsetko särkylääkettä?" että "Kyllä mä voisin vaikka buranan ottaa." Hetkeä myöhemmin pärähti pataljoona naisia huoneeseen ja vikana ikivanha täti joka kaivoi ruiskun esiin ja sanoi "Ja sitten pyllyä esiin." johon minä että "No eiköhän tässä huoneessa nyt ole sitä hommaa varten turhankin paljon populaa." Siinä huoneessa oli harjoittelijoita, fyssareita + jne jne.....jälkeen päin kuulin että kyseessä on sairaala jossa tollaset 25 vee kaverit on harvinaisuus ja tulivat kattomaan minkänäköinen potilas on tullut taloon. No likat lähti ja täti tirpaisi piikin hanuriin.
Siitä alkoikin sellainen sekoilu että en edes muista muuta kuin että hoitajaa hyppyytin kuin orjaa ja ainoa muistikuva on että käskin sitä mm. että "HEI HEI TYTTÖ! Nyt toi kake telkkarin päältä tänne tsupi tsupi!". Iskin telkkarin päälle ja siellä alkoi Teletapit. En ole ikinä ennen sitä katsonut niitä enkä sen jälkeen mutta tollasessa morfiinijohdannais/vastaavissa nauroin koko sen ohjelman ajan.
Joo....no.....tohon se hauskuus sitten loppuikin.
Eipähän siinä mitään....leuka rintaan ja kohti uusia kokemuksia ja kuntoutuksia......
Tänään on ollut kyllä hieman vaikea päivä, henkisesti vaikea. Alkaa pomppimaan naamalle se fakta, että tästä tulee hyvän matkaa monen kuukauden kuntoutus jossa todennäköisesti mennään taas eteenpäin ja taaksepäin miten sattuu. Tosin hyvä puoli on se että vaimo on fysioterapeutti, josta tosin edellisellä kerralla 11 vuotta sitten lääkäri sanoi meille että parempi että joku toinen kuntouttaa. Nyt olen vanhempi ja viisaampi.....ja tämä pyörähtäminen opetti kyllä sen että oma terveys on aika oleellinen osa elämää.....voi kele miten fiksu lause...huh huh.
Joo....tänään on lapset säikkyneet kun isä alkaa itkemään yks kaks yllättäen.....pakko kai se vaan on myöntää että pikkaisen tämä tilanne silti masentaa. Olisi miljoona asiaa mitä pitäisi tehdä ja reissuakin suunniteltu vaimon kanssa mutta niin vaan taas.....jälleen kerran tapahtuu jotain joka nasauttaa kaikki suunnitelmat päreiksi. No....tämä minun elämäni välillä tuntuu olevan tätä....wituiks menoa tasan niillä hetkillä kun se ei sopisi. Ironista tässä on se, että lauantaina n. 45 min ennen kuin "nasahti", pitkästä aikaa tuntui sille että on sisällä rauhallinen olo ja että kaikki menee hyvin. Piti mennä sitten ajattelemaan.
Tosin sunnuntaina kelaillessani röntgeniin pysähdyin katsomaan matkalla olleen syöpähoitoosaston käytävää ja mietin että miltä sillä käytävällä olijoista tuntuu. Ja nyt kun tuon tähän kirjasin niin samantien taas sai referenssiä tähän omaan juttuun.
No leikkaus on aikalailla faktana edessä eli blogiteksteihin taas jotain uutta. Edellisellä kerrallahan minua kun operoitiin niin anestesiahoitaja kysäisi että "Laitetaanko lisää rauhoittavia että saat nukuttua vaikka" johon vastasin "Eih khiitosh. Thostha thelkkaristha thulee shen verran thiukkaa shittä että phakko khattoo lophuun". Siitä 10 minuuttia, kirurgi potkaisi itsensä viereisen pöydän ääreen hääräämään ja minä tietenkin hetken kuluttua "Hei äijjä. Äijjä. Eiksh shun pitäish olla thuolla duunissa? Mhitä shä shiinä theet?" johon kirurgi "Mä teen tätä sun uutta ristisidettä" ja roikotti kädessään sellaista letitettyä jännepitkoa. Sitten alkoi kuulumaan poran ääni kun kaveri tekee reikää polven läpi. Driiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiinnnnnnnnnnnnnnnnnnnnnnnnnnnnnnnnnnnnnnnnnn,,,"OHO! Ai se meni noin paljon ohi!". Tähän minä lääketokkurasta nanosekunnissa selvinneenä "Mitä mitä mitä mitä?" Kirurgi "Joo mä porasin ton ekan reiän ihan liian vinoon...tehhään uus reikä".
No joo....tokenemaan mut vietiin Jykylän johonkin yksityissairaalaan. Siellä erehdyin vastaamaan hoitajan kysymykseen "Sattuuko polveen? Tarvitsetko särkylääkettä?" että "Kyllä mä voisin vaikka buranan ottaa." Hetkeä myöhemmin pärähti pataljoona naisia huoneeseen ja vikana ikivanha täti joka kaivoi ruiskun esiin ja sanoi "Ja sitten pyllyä esiin." johon minä että "No eiköhän tässä huoneessa nyt ole sitä hommaa varten turhankin paljon populaa." Siinä huoneessa oli harjoittelijoita, fyssareita + jne jne.....jälkeen päin kuulin että kyseessä on sairaala jossa tollaset 25 vee kaverit on harvinaisuus ja tulivat kattomaan minkänäköinen potilas on tullut taloon. No likat lähti ja täti tirpaisi piikin hanuriin.
Siitä alkoikin sellainen sekoilu että en edes muista muuta kuin että hoitajaa hyppyytin kuin orjaa ja ainoa muistikuva on että käskin sitä mm. että "HEI HEI TYTTÖ! Nyt toi kake telkkarin päältä tänne tsupi tsupi!". Iskin telkkarin päälle ja siellä alkoi Teletapit. En ole ikinä ennen sitä katsonut niitä enkä sen jälkeen mutta tollasessa morfiinijohdannais/vastaavissa nauroin koko sen ohjelman ajan.
Joo....no.....tohon se hauskuus sitten loppuikin.
Eipähän siinä mitään....leuka rintaan ja kohti uusia kokemuksia ja kuntoutuksia......
sunnuntai 3. maaliskuuta 2013
Polven punkteerausta ja EKSOTEn taikaa
Sitä kun viettää päivystyksessä sen 4.5 tuntia odotellen omaa vuoroaan näkee vähän kaikenlaista taatelin tallaajaa ja tapahtumaa.
Ensinnäkin 4.5h.......sain kello 10.14 tekstiviestin että "Teidän vastaanottoaikanne on n. tunnin kuluttua". No noin 4 tunnin kuluttua olin käynyt lmoittautumassa, nähnyt yhden nuoren pojan oksentavan päälleen jonkin omalaatuisen vaaleanpunaisen nesteen, jonka veikkaan olleen EKSOTEn tarjoamaa, 4 ambulanssilastillista vanhuksia erilaisissa kunnoissa, yksi nuori mies puoli päätä veressä ja päällysvaatteista päätellen kyseinen veijari on ottanut snakarilla murresyistä joutuisasti turpaansa, yksi rouvashenkilö joka jutteli kaikkien kanssa ja hätääntyi kaikista valotaulujen numeroista peläten menettäneensä vuoronsa....mutta omaa vuoroani en ollut vielä kokenut.
Soitin siis aikaa itselleni kello 9.10 jolloin sain tietää että EKSOTElla on tällainen tekstiviestijärjestelmä ettei tartte istua jonottamassa pitkään. Eli 10.14 viesti että tunnin päästä lääkärille....jonne pääsin 14.40 maissa. Aivan helevetin toimiva järjestelmä. V-I-T-T-U!!!!!!
No viimein sitten tuli lääkärin suusta komento "Vauhkonen" , johon tuo samainen rouvashenkilö alkoi vaahtoamaan "VAUHKONEN VAUHKONEN MISSÄ ON VAUHKONEN. VAUHKOSEN VUORO MENNÄ!!!". Johon vastasin kelailemalla tyynesti sen lääkärin vierestä kohti avointa ovea ja sanomalla vittuuntuneella äänellä "Tässä on Vauhkonen, kelaamassa itseään huoneeseen...".
Polvesta imaistiin iso ruutallinen veristä nestettä eli jotain tuolta on siis paskana. Tosin diagnosoin sen paskana olon jo eilen kun olin naama hangen sisässä huutaen kaikkia suomalaisugrilaisen sanaston kirosanoja väritettynä 120dB puhtaalla karjumisella/rääkymisellä. Veikkaan että siinä lähimettässä saattoi jokunen makuulla oleva jänis löytää itsensä kuusen latvasta halaamasta käpy suussa olevaa hölmistynyttä oravaa.
.....miten minnuu ihan pikkasen vitutti se lääkärin kommentti "kyllä sieltä taitaa olla jotain rikki".....no shit....
Nyt sitten kepitetään taas ainakin viikko ja aloitetaan rumba: vakuutusyhtiölle soitto, magneettikuvaan ajan varaus, mahdollinen leikkaus ja kuntoutus. No jos koettaisi pistää itseään kokonaisvaltaisesti samalla parempaan kondikseen.
Joopa joo...nyt on polvea punkteerattu 2 kertaa elämäni aikana ja molemmat kerrat ovat olleet aivan persereikä kokemuksia.....piikki puuduttamatta polven sisään....ei hyvä......millään tasolla tai tavalla hyvä...
Ensinnäkin 4.5h.......sain kello 10.14 tekstiviestin että "Teidän vastaanottoaikanne on n. tunnin kuluttua". No noin 4 tunnin kuluttua olin käynyt lmoittautumassa, nähnyt yhden nuoren pojan oksentavan päälleen jonkin omalaatuisen vaaleanpunaisen nesteen, jonka veikkaan olleen EKSOTEn tarjoamaa, 4 ambulanssilastillista vanhuksia erilaisissa kunnoissa, yksi nuori mies puoli päätä veressä ja päällysvaatteista päätellen kyseinen veijari on ottanut snakarilla murresyistä joutuisasti turpaansa, yksi rouvashenkilö joka jutteli kaikkien kanssa ja hätääntyi kaikista valotaulujen numeroista peläten menettäneensä vuoronsa....mutta omaa vuoroani en ollut vielä kokenut.
Soitin siis aikaa itselleni kello 9.10 jolloin sain tietää että EKSOTElla on tällainen tekstiviestijärjestelmä ettei tartte istua jonottamassa pitkään. Eli 10.14 viesti että tunnin päästä lääkärille....jonne pääsin 14.40 maissa. Aivan helevetin toimiva järjestelmä. V-I-T-T-U!!!!!!
No viimein sitten tuli lääkärin suusta komento "Vauhkonen" , johon tuo samainen rouvashenkilö alkoi vaahtoamaan "VAUHKONEN VAUHKONEN MISSÄ ON VAUHKONEN. VAUHKOSEN VUORO MENNÄ!!!". Johon vastasin kelailemalla tyynesti sen lääkärin vierestä kohti avointa ovea ja sanomalla vittuuntuneella äänellä "Tässä on Vauhkonen, kelaamassa itseään huoneeseen...".
Polvesta imaistiin iso ruutallinen veristä nestettä eli jotain tuolta on siis paskana. Tosin diagnosoin sen paskana olon jo eilen kun olin naama hangen sisässä huutaen kaikkia suomalaisugrilaisen sanaston kirosanoja väritettynä 120dB puhtaalla karjumisella/rääkymisellä. Veikkaan että siinä lähimettässä saattoi jokunen makuulla oleva jänis löytää itsensä kuusen latvasta halaamasta käpy suussa olevaa hölmistynyttä oravaa.
.....miten minnuu ihan pikkasen vitutti se lääkärin kommentti "kyllä sieltä taitaa olla jotain rikki".....no shit....
Nyt sitten kepitetään taas ainakin viikko ja aloitetaan rumba: vakuutusyhtiölle soitto, magneettikuvaan ajan varaus, mahdollinen leikkaus ja kuntoutus. No jos koettaisi pistää itseään kokonaisvaltaisesti samalla parempaan kondikseen.
Joopa joo...nyt on polvea punkteerattu 2 kertaa elämäni aikana ja molemmat kerrat ovat olleet aivan persereikä kokemuksia.....piikki puuduttamatta polven sisään....ei hyvä......millään tasolla tai tavalla hyvä...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)